Kun diagnoosia etsitään oireista, juurisyyt löytyvät hermostosta, historiasta ja kokemuksista.
Erityisherkän äidin ja lapsen tarina jatkuu..
Sain kysymyksen liittyen blogitekstiini, jossa kerroin mun ja lapseni erityisherkkyydestä ja siitä, miten se aiheutti meille vuosia kaikenlaista haastetta.
Yritin löytää eri ammattilaisten tahoilta apua sekä jotain mitä voisi korjata.. ja joku kysyi: “Eikö teillä koskaan epäilty autismia tai ADHD:ta?”
Ei. Mitään diagnoosia ei onneksi löytynyt, eikä olisi pitänytkään.
Haluan sanoa tähän väliin jotain tärkeää: jotkut tarvitsevat diagnoosin — ja se voi olla heille valtavan helpottava, selkeyttävä ja oikeaan suuntaan vievä asia. Tämä teksti ei kyseenalaista sitä.
Tämä on vain meidän tarina. Ja samalla myös monen muun tarina, jotka ovat myöhemmin ymmärtäneet, että heidän haasteidensa taustalla ei ollut neurokirjon piirre, vaan hermoston kuormitus, trauma, tunnesäätelyn puute ja ylisukupolviset mallit.
Meille diagnoosi ei olisi ollut ratkaisu, koska juurisyyt olivat toisaalla. Mutta toiselle se voi olla tärkeä osa oman elämän ymmärtämistä.
Sillä vaikka ihmiset reagoi, kuormittuu ja toimii eri tavoin, sen ei aina tarvitse tarkoittaa diagnoosia.
Avainsana on hyväksyntä – toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan tekstin luettuasi.
Kun ongelmaa etsitään väärästä paikasta
”Erityisherkkyys” -paremminkin ymmärryksen puute aiheutti hankaluuksia minulle ja lapselleni – sen myötä koko perheelle.
Sillä sen sijaan, että olisin pyrkinyt tai edes kyennyt ymmärtämään MIKSI minä saati lapseni toimii ja reagoi -kuten toimii ja reagoi..
-yritin löytää ratkaisua ongelmaan, jonka todellista ongelmaa ei edes tunnistettu. Ongelma ei siis ollut lapseni erityis- eikä aistiyliherkkyys.
Sillä erityisherkkyys on valtavan hieno ja upea hermostollinen piirre ihmisessä, jonka voima täytyy oppia hyödyntämään oikein. Sen voima tulee esiin silloin, kun hermosto saa tuntea ja aistia turvassa. Ei selviytymistilassa.
Ja meidän ongelma oli se, että minä ja mun hermosto oli aivan h*elvetin ylikuormittunut ja stressaantunut koko ajan- vaikken edes tunnistanut sitä. Olihan mulla ihana perhe, arki ja asiat paremmin kuin hyvin -ja olin osannut joskus toivoa.
Silti mun vanhemmuutta, parisuhdetta ja kaikkea elämää ohjasivat:
- traumat
- häpeä
- pelot
- syyllisyys
- tunnelukot
- riittämättömyys
…joita en osannut edes nimetä.
Tiesin kyllä, että menneisyydessä oli traumoja, jonka vuoksi usein ajattelin: että nää nyt vaan on osa minua.
Kaikki, mitä vanhempi kantaa, välittyy lapseen
Tämä saattaa tehdä kipeää kuulla – ja tämän ymmärtäminen on satuttanut myös minua.
Jos olet se äiti, joka minäkin olin – joka kantaa mukanaan helvetin painavaa syyllisyyden ja huonon omantunnon taakkaa, ota tämä kaikella rakkaudella – sinussa ei ole mitään vikaa. Ymmärrät myös sen, kun luet tekstin loppuun.
Mutta totuus on:
Kaikki, mitä vanhempi kantaa mukanaan, välittyy lapseen. Jo kohdussa.
Ajatukset. Tunteet. Energia. Hermoston tila. Varsinkin erityisherkkään lapseen. Sillä herkän hermoston kuuluu reagoida voimakkaammin kaikkeen. Se on sen TÄRKEÄ tehtävä.
Ja jälleen kerran: tarvitaan hyväksyntää, ei syyllistämistä.
Myös me vanhemmat olemme oppineet omat haitalliset mallimme omasta lapsuudestamme. Eikä ole koskaan myöhäistä lähteä työstämään näitä asioita itsessään, sillä siinä missä haavat tarttuu -myös eheytyminen tekee niin – vaikka lapset olisivatkin jo vanhempia.
Pelkkä puhuminen ei riitä
Olen nähnyt sen itse omassa elämässä, työssäni -kuin asiakassuhteissani. Pelkkä keskustelu terapia tai ammattilaisen kanssa juttelu ei riitä.
Tarvitaan:
- kehon tasolle avautumista
- hermoston rauhoittamista
- alitajunnan purkamista
- tunteiden kohtaamista
- energian vapauttamista
Koska 98 % meistä on siellä ja syvällä.. sellaista, mitä tietoinen mieli ei kykene muistamaan -eikä prosessoimaan.
Siksi olen kiitollinen, ettei meille annettu diagnoosia. Se ei olisi ollut ratkaisu eikä mikään. Se olisi ollut vain lääketieteellinen selitys jollekin, mitä ihmisyydestä ei vielä täysin ymmärretä.
Diagnoosi etsii nimeä oireelle.
Juurisyy etsii syyn, miksi oire syntyi.
Diagnoosi selittää.
Juurisyy vapauttaa.
Kun vanhemmalta puuttuu tunnetaidot, lapsikaan ei voi oppia niitä
Minulla ei ollut tunnetaitoja. Luulin, että tunnetaidot ovat sitä, että tunteet saa näkyä ja kuulua. Mutta ei ne ole yksin sitä.
Sen lisäksi, että tunteet näkyi ja kuului, mun ”herkkä” ylivirittynyt ja kuormittunut hermosto ei sietänyt kovin hyvin lasten kiukuttelua ja negatiivisia tunteita. Tunnen edelleen pienen piston rinnassani tätä kirjoittaessa, mutta mennyttä ei saa takas ja mä toivon, että joku muu saa tästä tärkeitä työkaluja vanhemmuuteen.
Jos vanhempi:
- ärsyyntyy lapsen tunteista
- kuormittuu lapsen kiukusta
- yrittää saada lapsen tukahduttamaan tunteensa
…lapsi oppii, että hänen tunteensa eivät ole turvallisia, sallittuja tai toivottuja.
Hän oppii tukahduttamaan tunteidensa lisäksi itseään.
Hän oppii, että rauha säilyy vain, kun hän:
- pienentää itseään
- hiljentää reaktionsa
- mukautuu muiden tarpeisiin
Näin syntyvät tunnelukot ja selviytymiskeinot kuten:
- miellyttäminen
- mukautuminen
- itsensä pienentäminen
- hylkäämisen pelko
- riittämättömyys
- ylisuorittaminen
- häpeä
- kontrolli
- turvattomuus
Nämä eivät ole pieniä asioita. Ne ovat masennuksen, uupumuksen, ihmissuhdehaasteiden ja identiteettikriisien juurisyitä.
Ne estävät ihmistä:
- elämästä oman näköistä elämää
- toteuttamasta unelmiaan
- luottamasta itseensä
- asettamasta rajoja
- tuntemasta olevansa riittävä
- olemasta oma itsensä
Tunnelukot ovat kuin näkymättömiä käsijarruja, jotka hidastavat elämää — vaikka ihminen yrittäisi kuinka kovaa.
Hyvä uutinen: tunnelukkoja voi purkaa
Tunnelukot eivät ole tuomio. Ne ovat opittuja selviytymiskeinoja, jotka voi myös oppia purkamaan.
Se tapahtuu:
- kohtaamalla
- käsittelemällä
- ymmärtämällä
- vapauttamalla
- rakentamalla hermostolle turvaa
- opettelemalla tunnesäätelyä
- palaamalla kehoon
- purkamalla ylisukupolvisia malleja
Kun ihminen alkaa vapautua tunnelukoistaan, hän alkaa vapautua myös:
- häpeästä
- riittämättömyydestä
- pelosta
- miellyttämisestä
- suorittamisesta
- itsensä pienentämisestä
Ja silloin elämä alkaa tuntua omalta. Huomaatko tämän kehän, joka tässä meidänkin tarinassa toistuu?
Onko kyse “neuroepätyypillisyydestä” vai hermoston historiasta?
Joskus tekisi mieli kysyä jokaiselta “neuroepätyypilliseltä” aikuiselta:
Oletko koskaan oikeasti tutustunut syvällisemmin itseesi?
Siihen, MIKSI sinä ja sun hermosto (aivojen toiminta liittyy tähän myös) toimii kuten toimii?
Koska kyse ei ole siitä, että ihminen olisi “viallinen”.
Vaan siitä, että ihminen ei ole koskaan saanut hyväksyntää olla vain oma itsensä -ei ympäriltä, eikä itseltään. On pidetty erilaisena. Vääränlaisena.
Siitä, ettei ihminen ole koskaan päässyt hyödyntämään oman ”erilaisuutensa” vahvuuksia, on vain nähty heikkouksia.
Niinpä hän on oppinut pitämään itseään viallisena – sellaisena jota täytyy selittää diagnoosilla ja korjata lääkkeillä.
Ja se on surullista, mutta selitettävissä.. sillä yrittäähän yhteiskuntamme ehkä tiedostamattaankin.. saada mahtumaan kaikki samaan muottiin.
Oletko koskaan saanut apua hermostolle -ei vain mielen ja kehon oireille?
Oletko koskaan käynyt ammattilaisella, joka auttaa:
- vahvistamaan hyväksyvää yhteyttä omaan kehoon
- rakentamaan hermoston turvaa ja rauhaa
- löytämään tasapainoa
- tunnistamaan juurisyitä
Todennäköisesti et, koska se on jotain minkä vaikuttavuutta yhteiskuntamme ja terveydenhuoltomme ei vielä täysin tunnista. Näen kuitenkin, että ollaan matkalla oikeaan suuntaan, sillä tietoisuus näistä asioista lisääntyy nopeammin -kuin tiede ehtii kaikkea tutkimaan ja analysoimaan.
Rehellisesti: Tämä voi olla “uhka” myös nykyiselle lääketieteelle.
Luonnollinen paraneminen on juurisyiden vapauttamista
Kun ihminen alkaa vapauttaa juurisyitä ja palaa takaisin yhteyteen omaan itseensä — siihen, kuka hän oli ennen kuin hän oppi selviytymään, pienentämään itseään, tukahduttamaan tunteitaan tai etsimään syitä itsestään ja ympäristöstään — keho ja mieli alkavat parantua luonnollisesti.
Ei siksi, että joku “korjaa” hänet. Vaan siksi, että hän lakkaa taistelemasta itseään vastaan ja alkaa hyväksyä itsensä. Vasta silloin hermosto voi alkaa tuntea tasapainoa, rauhaa ja turvaa– jolloin keho ja mieli alkaa toimia kanssasi ”samalla puolella”.
Keho on sinun ystävä – ei vihollinen, ja siksi sinun kuuluu antaa sille sitä, mitä kuka tahansa todellinen ystäväkin ansaitsee. Hyväksyntää, läsnäoloa, turvaa, kuuntelua, rajoja, rakkautta, lempeyttä..
Ymmärrys miksi ja hyväksyntä on se hetki, jolloin hermosto huokaisee ensimmäisen kerran vuosikausiin. Se on se kohta, jossa ihminen lakkaa yrittämästä olla joku muu ja alkaa palata siihen, kuka hän oikeasti on.
Itsensä hyväksyminen ei tarkoita sitä, ettei minkään tarvitse muuttua. Jos kyse on haitallisista toimintavoista, niiden täytyy muuttua. Mutta hyväksyntä on välttämätön lähtökohta muutokselle.
Kun ihminen ”muuttuu”, hän palaa siihen alkuperäiseen versioon itsestään.. siihen joka oli olemassa ennen pelkoja, häpeää, riittämättömyyttä ja opittuja selviytymiskeinoja, hermosto alkaa rauhoittua. Ja kun hermosto rauhoittuu, koko elämä alkaa muuttua.
Nyt ehkä ymmärrät myös, miksi pelkkä meditaatio tai jooga ei rauhoita hermostoa – tarvitaan aina kehon, mielen ja tunteiden yhteistyötä.
Juurisyiden vapauttaminen on aina myös ylisukupolvisten ketjujen katkaisua ja koko sukulinjan tarinan uudelleenkirjoittamista.
Siksi uskon ja toivon, että tulevaisuudessa myös lääketiede tulee kehittämään enemmän tuotteita ja menetelmiä, jotka tukevat luonnollista paranemista, eivät vain peitä oireita.
Herättikö teksti ajatuksia? Laita minulle viestiä, kuulen niitä mielelläni: niina@ninnucoaching.fi
